Itsenäisyyden alkutaival

Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 maan poliittinen tilanne oli epävakaa. Venäjän vallankumouksen aiheuttama sekasorto vaikutti tulehtuneeseen ilmapiiriin ja tuore valtio ajautui sisällissotaan. Silti jo sodan aikana otettiin ensi askelia kohti omaa sotilasmusiikkijärjestelmää. 

Helmikuun lopussa vuonna 1918 valkoisten ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi savonlinnalaisen kuoronjohtaja Aatto Liljeströmin esityksen sotilassoitto-opiston perustamisesta Korsholmaan lähelle Vaasaa. Mannerheim katsoi tärkeäksi panostaa sotilasmusiikkiin keskellä sotaa, sillä hän oli tehnyt siihenastisen elämäntyönsä Venäjän armeijassa ja oli siellä omaksunut erittäin arvostavan suhtautumisen sotilasmusiikkiin.

Korsholmaan saapui koulutettaviksi paikkakuntien valmiita orkestereita ja entisiä vanhan väen sotilassoittajia, joista alettiin koota ja harjoittaa rintamasoittokuntia, jotka myös varustettiin soittimilla ja nuoteilla. Kaiken kaikkiaan Korsholmasta lähti rintamalle lähes 500 soittajaa. Vaikka pikakoulutetut soittokunnat eivät sodan loputtua jatkaneet toimintaansa sellaisenaan, ne muodostivat uuden järjestelmän rungon.

Sodan päätyttyä tehtiin useita ehdotuksia soittokuntien kehittämiseksi mannereurooppalaisen mallin mukaisiksi puhallinorkestereiksi, joihin kuului myös puupuhaltimia ja joihin olisi liitetty jousisoittoa. Ehdotukset kuitenkin hautautuivat sotaministeriöön ja soittokuntien toimintaa alettiin kehittää 1800-luvun mallien mukaisesti. 

Itsenäisen Suomen sotilasmusiikki organisoituu

Olojen vakiinnuttua joukkojen käyttöön alettiin loppuvuodesta 1918 määrätä kunnia- ja seremoniamusiikkia. Jo 1800-luvulta tuttujen marssien rinnalle etsittiin myös uusia ja uusvanhoja sävelmiä säveltäjä ja kuoronjohtaja Heikki Klemetin toimesta. Porilaisten marssista tuli itse oikeutettuna Puolustusvoimien kunniamarssi. Yhtä selviä valintoja olivat ratsuväen- ja Kaartin kunniamarssit. Uusista teoksista merkittävin oli Jean Sibeliuksen jo sodan aikana säveltämä Jääkärien marssi, joka omistettiin kaikille jääkärijoukoille.

Iltahartauden avajaismarssiksi määrättiin perinteinen Karjalan jääkärien marssi. Artturi Rope laati sille 30-luvulla obligatoksi signaalin, jota soitetaan yhä myös erillisenä iltasoittona trumpetilla. Hymniksi valittiin kilpailun kautta Axel von Kothenin ’Bevare Gud vårt fosterland’.

Suomen Valkoisen Kaartin ja Karjalan kaartin soittokuntien vahvuudeksi päätettiin 32 soittajaa ja 16 soitto-oppilasta, ja muiden soittokuntien määrävahvuudeksi rajattiin 25 soittajaa, joista 6 oli oppilaita. Kiinnostus musiikkia kohtaan oli yksiköissä niin suuri, että jollei valtio rahoittanut soittokuntaa, joukko keräsi siihen varat itse. Sen seurauksena vastaperustetun armeijan riveissä palveli 20-luvun puolivälissä enimmillään yli 600 soittajaa.

Puupuhaltajat tulevat

1920-luvulle tultaessa heräsi uudelleen ajatus muuttaa vaskisoittokunnat puhallinorkestereiksi. Taustalla vaikuttivat yleiseurooppalainen kehitys ja amerikansuomalaisten puhallinorkesterien innostavat Suomen-vierailut. Uudet kokoonpanot puhallin- ja lyömäsoittimineen hyväksyttiin kuitenkin vasta monien esitysten ja kapellimestari Lenni Linnalan toteuttamien marssi- ja konserttikokeilujen jälkeen. 

Samaan aikaan oli kasvanut huoli suomalaisten siviilipuolen puhallinmuusikoiden koulutuksesta, sillä etenkin sinfoniaorkestereiden puupuhaltajat oli pääosin palkattu ulkomailta. Osana uudistusta perustettiin Konservatorion eli nykyisen Sibelius-Akatemian yhteydessä toimiva Armeijan Soitto-oppilaskoulu tuottamaan muusikoita sekä sotaväen että muun musiikkielämän tarpeisiin. Keskitetty opetus jatkui sotavuosien lyhyitä katkoja lukuunottamatta aina vuoteen 1995 asti. 

Soittokuntien omat soitto-oppilaat olivat niille edullista työvoimaa, mutta heidän suuri määränsä myös tuotti ongelmia, sillä oppilaitten määrä ei välttämättä korvannut heidän soittonsa laatua. Esiintymisiä oli silti paljon. Monissa kaupungeissa järjestettiin näyttäviä vartioparaateja sekä ulkoilmakonsertteja, joissa soittajien määrälläkin oli merkitystä. Sotilasorkesterit soittivat tulojen hankkimiseksi myös ravintoloissa ja mykkäelokuvien taustalla. 

Orkesterien ohjelmisto monipuolistui, sillä uutta ja ajankohtaista nuottimateriaalia oli runsaasti saatavilla ja myös armeijan kapellimestarit kehittyivät sovittajina. Muutamat kapellimestarit kunnostautuivat myös säveltäjinä kuten Artturi Rope, jonka 1930-luvun taitteessa säveltämää fanfaarimarssia ’Marsalkan hopeatorvet’ kuullaan yhä konserteissa ja palkintojenjaoissa. Teos viittaa kenraali Mannerheimin Kaartille 28.1.1928 lahjoittamiin kahdeksaan hopeiseen fanfaaritorveen. 

Näyttävistäkin saavutuksista huolimatta soittokuntien muuttuminen puhallinorkestereiksi eteni hitaasti, sillä pinttyneet toimintavat, puuttuva nuotisto ja soittajien alhainen ikä, sekä myös armeijan uudelleenorganisoinnit jarruttivat tehokkaasti kehitystä. Joukko-osastojen – ja myös soittokuntien – määrää vähennettiin merkittävästi 1930-luvulla Puolustuslaitoksen siirryttyä alueelliseen puolustusjärjestelmään. 

Sota-aika

Toinen maailmansota katkaisi hyvässä vauhdissa olleen laadullisen kehityksen. Talvisodan aikana soittokunnat esiintyivät rintaman takana sotasairaaloissa ja kotirintaman sankarihautajaisissa. Rintamilla musiikkia kuultiin vain satunnaisesti. Jatko- ja Lapin sodissa ylikapellimestari Lauri Näreen organisoimat soittokunnat esiintyivät tuhansia kertoja niin rintamaoloissa kuin varuskuntakaupungeissa, joiden välillä soittokuntia jatkuvasti kierrätettiin. 

Erityisen suosittuja olivat asemiesillat, joiden suorat radiolähetykset Helsingin messuhallissa muodostuivat käsitteeksi ja joita eturivin näyttelijät, laulajat ja soittokunnat tähdittivät. Soittokunnat esiintyivät lähes päivittäin. Esiintymisiä toteutettiin vuosittain satoja, vaikka rintamalle sijoitettujen soittokuntien olosuhteet olivat heikot. Ikäväntorjunta koettiin sotilaiden keskuudessa tärkeäksi. 

Pääosassa esiintymisistä koostui kuitenkin kirkollisesta tilaisuuksista. Tanssimusiikki oli kielletty. Eräänlaiseksi sota-ajan musiikilliseksi symboliksi muodostui Aimo Mustosen Sillanpään marssilaulu, jonka hän sävelsi armeijan sävellyskilpailua varten. 

Sodanjälkeinen aika

Sodan jälkeen soittokuntien päätehtävä oli Puolustusvoimien seremonioiden ja valtiollisten edustustehtävien lisäksi reserviläisten ja veteraanien musiikkitarpeiden täyttäminen. Soittotarve oli suuri, sillä sodan kokenut sukupolvi järjestäytyi yhdistyksiin, jotka järjestivät juhlia ja muistotilaisuuksia aktiivisesti eri puolilla Suomea. 

1950-luvun alussa soittokunnat määrättiin varuskuntien alaisuuteen. Niitä oli yli viidellätoista paikkakunnalla, joiden kulttuurielämään ne osallistuivat aktiivisesti pitämällä konsertteja ja esiintymällä kaupunkien juhlatapahtumissa. Soittajat toimivat oman toimensa ohella myös varuskuntakaupungeissa musiikinopettajina ja siviiliorkesterien soittajina.

Vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisten aikaan suomalainen sotilasmusiikki sai maailmalaajuista huomiota. Kisojen seremonioita varten koottiin yhteen useita sotilassoittokuntia, minkä ansiosta esimerkiksi kisojen avajaisissa urheilijoiden sisäänmarssia tahditti yli kaksi sataa soittajaa. Pienemmät ryhmät vastasivat kansallislaulujen ja fanfaarien soitosta palkintoja jaettaessa.

Parannuksia 1960-luvulta alkaen

1960-luvulla soittajien rekrytointi alkoi vaikeutua soittajien hakeutuessa yhä useammin siviiliorkestereihin parempien palkkojen ja säännöllisen työajan perässä. Epäsuhtaa lisäsi soittokuntien valtava palvelussoittojen määrä.  Samalla alettiin kuitenkin lisätä panostuksia omaan konserttitoimintaan. Pelinavauksena toimi Einojuhani Rautavaaran Sotilasmessu, jonka ylikapellimestari Arvo Kuikka tilasi 1968 Puolustusvoimien 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Vaikka Rautavaaran moderni tyyli sai ristiriitaisen vastaanoton, se toi myös uudenlaista ajattelua konserttitoimintaan.

Sotilasmusiikin alueellinen kattavuus laajeni, kun vuonna 1969 perustettiiin uusi soittokunta Rovaniemellle. Myös Ilmavoimat saivat oman soittokuntansa, kun BIg Band musiikkiin keskittynyt kokoonpano perustettiin Tikkakoskelle lähelle Jyväskylää vuonna 1977. Soittajat saatiin muista soittokunnista niitä pienentämällä tai lakkauttamalla. 

1970 ja 1980-luvulla soittajien asema parani erilaisten henkilöstöuudistusten myötä. Konserttitoiminta vilkastui ja 1970 alkaneet vuosipäiväkonsertit vakiinnuttivat asemansa. Pienemmät soittokunnat järjestivät yhteiskonsertteja eri paikkakunnilla ja Kaarti esiintyi vastavalmistuneessa Finlandia-talossa. Vuonna 1986 järjestettiin myös marssisävellyskilpailu, johon saapui yli kaksi sataa sävellystä. 

Takaisin joukko-osastoihin

Vuoden 1990 organisaatiouudistuksen yhteydessä soittokunnat palasivat joukko-osastojen alaisuuteen. Tuolloin perustettiin myös Puolustusvoimien Varusmiesssoittokunta ja järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen Hamina Tattoo, jonka kuviomarssiesitykset toivat sotilasmusiikille runsaasti aivan uutta yleisöä.

Vuonna 1993 Pääesikunta järjesti oman Tattoo-kiertueen, jossa esiintyi useita soittokuntia sekä 700-miehinen kuoro. Draamalliset esitykset  jäähalleissa ympäri Suomen olivat loppuunmyytyjä ja kiertueita toteutettiin muutaman vuoden välein aina 2010-luvulle asti.

Uudelle vuosituhannelle

2000-luvun taitteessa henkilöstöjärjestelmän muutokset mahdollistivat sotilassoittajan työn myös naisille. Vuonna 2007 opistoupseerijärjestelmä lakkautettiin ja nykyisin sotilassoittajat palvelevat aliupseerin virassa. 

Vuonna 2013 jalkaväen soittokuntia oli Helsingissä, Hämeenlinnassa, Lahdessa, Niinisalossa, Vaasassa, Lappeenrannassa, Kajaanissa, Kontoirannassa, Oulussa ja  Rovaniemellä. Lisäksi Laivastolla oli soittokunta Turussa ja Ilmavoimilla Tikkakoskella. Monet näistä lakkautettiin Vuoden 2014 Puolustusvoimauudistusksen yhteydessä.

Muutoksen taustalla oli pienten soittokuntien toimintamahdollisuuksien heikentyminen ja henkilöstöpula soitto-oppilaskoulutuksen päätyttyä vuonna 1995. Koska henkilömäärää ei voitu nostaa, jäljelle päätettiin jättää viisi soittokuntaa ja kasvattaa näiden kokoa.

Nykyisin Kaartissa soittokunnassa on 42 soittajaa. Laivaston-, Lapin- ja Rakuunasoittokunnassa 32 ja Ilmavoimissa 21 soittajaa. Soittajan virkaan hakeudutaan koesoiton kautta. Myös naiset ovat voineet hakeutua alalle jo 2000-luvun taitteesta alkaen. Lisäksi Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa palvelee vuosittain 80 varusmiestä, joiden palvelusaika on 255-347 vuorokautta.

Orkesterit esittävät nykyään laajalla skaalalla sekä vakavaa että viihteellistä ohjelmistoa. Ne esiintyvät monissa eri kokoonpanossa ja konsertit on kohdenettu eri tarpeisiin. Erityispiirteenä on Ilmavoimien soittokunta, joka on keskittynyt BIg Band -musiikkiin. Kesäisin eri soittokuntia voi kuulla Helsingin vartioparaateissa ja Espan lavalla sekä 2010-luvulla alkaneissa Miljazz-tapahtumissa.

Soittokunnilla on myös omia sinfonisen musiikin konsertteja kuten Kaartin soittokunnan Töölö-sarja Temppeliaukion kirkossa. Konsertteja järjestetään kuukausittain ja niissä esitetään originaalia puhallinmusiikkia. Osa konserteista myös striimataaan. 

Myös pienyhtyemusiikki on tärkeä osa kokonaisuutta. Näkyvin pienyhtye on Kaartin Combo, joka nähdään vuosittain Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla eli Linnan juhlissa. 
 

´