Ruotsin vallan aika
" Koska tällä Suomessa on sekä isoja että pieniä torvia, Jacob Bagge voisi antaa koota yhteen joitakin niistä, joita voitaisiin käyttää niin merkkien kuin tunnusten välittämisessä… "
Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan 2.9.1555 lähettämässä kirjeessä sotapäällikkönä toimineelle Jacob Baggelle on varhaisin tunnettu suomalaista sotilasmusiikkia koskeva käsky. Sen taustalla oli 1500-luvulla tapahtunut eurooppalaisten armeijoiden voimakas suurentuminen, jonka seurauksena isoa sotakoneistoa oli mahdotonta johtaa ilman tehokasta viestintää. Ratkaisu löytyi jo unohtuneista Rooman suurarmeijoista, joita johdettiin puhaltimilla ja rummuilla. Sen ansiosta joukkoa voitiin johtaa liikkeessä. Soitolla voitiin myös kiinteyttää joukon yhtenäisyyttä - ja jopa pelottaa vihollista.
Armeija jaettiin Kustaa Vaasan ajalla yleiseurooppalaisen tavan mukaan jalka- ja ratsuväkeen. Jalan taistelevan joukon soittajiksi vakiintuivat rumpalit ja piiparit. Trumpetistit ja patarummunlyöjät puolestaan sijoitettiin ratsuväkeen. Heidän tehtävänsä eivät kuitenkaan rajautuneet soittoon, vaan etenkin trumpetisteilta vaadittiin myös viestinviejän ja neuvottelijan taitoja.
Musiikki tulee sotilasmusiikkiin
Varhaisin ruotsalainen sotilasmusiikki, joka ei ollut viestintää ja marssin tahdittamista, lienee ollut 30-vuotisen sodan kenttähartauksien luterilainen virsilaulu, jonka melodioita piiparit saattoivat myötäillä laulajien tueksi ja säestykseksi. Evankelis-luterilainen Ruotsi osallistui sotaan luterilaisella puolella, ja uskonnon asema korostui myös armeijan piirissä. Piiparit saattoivat myös improvisoida yksinkertaisia melodioitaan rumpujen marssirytmien päälle, ja ratsuväen trumpettiryhmät kajauttaa moniäänisiä fanfaareita.
1600-luvun puolivälistä alkaen eurooppalaisiin armeijoihin alettiin palkata skalmeijoista, oboen kovaäänisistä edeltäjistä, muodostettuja yhtyeitä. Ne olivat usein kvartetteja, jollaiset muodostettiin 1682 myös ruotsalaisten rykmenttien esikuntiin. Skalmeijat vaihtuivat nopeasti Ranskassa kehitettyihin pehmeämpiäänisiin oboeihin, jotka soveltuivat myös sisätiloissa soittamiseen ja joita ilmestyi aivan vuosisadan lopussa lyhyeksi aikaa myös suomalaisiin rykmentteihin.
Oboekvartettien muusikot soittivat marssivan joukon edessä paraateissa, säestivät virrenveisuuta kenttähartauksissa ja esittivät musiikkia muissa seremoniallisissa ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. He myös viihdyttivät tanssi- ja viihdemusiikilla erityisesti upseereita mutta mahdollisesti myös miehistöä. Hyvällä kvartetilla oli selvä statussymbolin arvo rykmentin upseeristolle. Ne seurasivat rykmenttiään sotaretkille, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin taisteluihin eivätkä viestintään.
Vaikka oboeyhtyeiden malli tuli Ruotsiin Saksasta, ruotsalaiset oboeyhtyeet esittivät paljon ranskalaista musiikkia, jota Ludvig XIV:n hovissa oli sävelletty ja julkaistu oboekvarteteille. Erityisen suosittu oli Ranskassa juuri kehitetty marssi, jollaisia suolsivat Jean Babtiste Lullyn kaltaiset nimisäveltäjät mutta myös yhtyeiden omat johtajat ja amatöörisäveltäjä-upseerit.
Esimerkin skalmeijayhtyeiden ohjelmistosta antaa Gustaf Blidströmin (1658–1744) sotavankeudessa Venäjällä laatima nuottikirja. Sen 380 sävellyksestä 39 oli marsseja ja 170 menuetteja ja loput muuta barokin ajan tanssimusiikkia. Yksittäisiä sävellyksiä on myös pystytty liittämään ajan eurooppalaiseen oopperamusiikkiin.
Suuressa pohjan sodassa suurvalta-asemansa hävinnyt Ruotsi jätti sodan päätyttyä armeijan yksiköihin vain rumpali-signalisteja ja pani muut soittajat viralta. Kuninkaalliset henkivartiokaartit saivat kuitenkin pitää oboeyhtyeensä, niiden joukossa Turkuun 1721 sijoitettu Henkirakuunarykmentti. Ne jatkoivat 1600-luvun oboekvartettien perinnettä jonnekin 1700-luvun puoliväliin asti.
Sotilasmusiikin paluu
Kustavilainen aika voimisti ja lavensi sotilasmusiikin harjoitusta. 1770-luvulta alkaen soittokuntia alkoi olla suomalaisissa yksiköissä, edelleenkin pääosin upseerien rahoittamina ja virkoja luovalla tavalla järjestellen. Kaikissa suomalaisissa rykmenteissä oli viimeistään 1800-luvun alussa soittajia ja oma soittokunta. Ne esittivät – kukin mahdollisuuksiensa rajoissa – niinsanottua harmoniamusiikkia, joka siihen aikaan oli muodissa kaikkialla Euroopassa. Ajan ihannekokoonpano oli puhallinoktetti, johon kuului kaksi oboeta, klarinettia, käyrätorvea ja fagottia. Täyteen kokoonpanoon ei soittajien puutteessa käytännössä useinkaan ylletty.
Harmoniamusiikin ajan soittokunnat esittivät niille sävelletyn ja sovitetun taide- ja viihdemusiikin ohella myös tanssimusiikkia, erilaista maallista ja hengellistä seremoniallista musiikkia ja myös marssimusiikkia. Vuosisadan lopussa kansainvälinen janitsaarimusiikiksi kutsuttu turkkilaisvaikutteinen sotilasmusiikin muotivirtaus toi myös suomalaissoittokuntiin lyömäsoittimia, mutta ei aiheuttanut isompaa muutosta ohjelmistoon.
Yleisesti voidaan sanoa sotilasmusiikkiperinteen vahvistuneen ja soittokuntien resurssien kasvaneen Ruotsin ajan viimeisinä vuosina. Savon jääkärirykmentin soittokunnan 1800-luvun alun nuottiluetteloista löytyy jo Pleyelin ja Hummelin kaltaisia säveltäjiä mutta myös pienempiä ajan mestareita ja sotilasmuusikkoja. Yli puolet ohjelmistosta oli kuitenkin muuta kuin harmoniamusiikkia: virsiä, tanssimusiikkia ja armeijan seremonioissa ja harjoituksissa käytettyä musiikkia.