Venäjän vallan aika 1809-1917

Ruotsalaisten soittokuntien toiminta päättyi Suomen alueella vuonna 1809 ja suuri joukko soittajia jäi työttömiksi. Moni päätyi kansanmuusikoksi.

Näitä kansanmuusikoita kutsuttiin yleensä ’klaneetansoittajiksi’, kuten Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä mainittu Kissalan Aapeli. Muusikkoja siirtyi kuitenkin myös suuriruhtinaskunnan uuteen armeijaan, kuten entiset Viaporin sotilassoittajat, joiden tiedetään siirtyneen viipurilaiseen Venäjän armeijan krenatöörirykmenttiin. Heidän mahdollista käyttöään suomalaisten sotilassoittokuntien kouluttajina pohdittiin, kun ’suomalaisia’ eli suomalaisista muodostettuja Venäjän armeijan rykmenttejä alettiin perustaa vuonna 1812 Napoleonin johtaman Ranskan armeijan uhatessa Venäjää. Uusissa soittokunnissa 1813-1814 aloittaneita ensimmäisiä soitto-oppilaita kouluttivat siten suurella todennäköisyydellä entiset Ruotsin armeijan soittajat. 

Uusien jalkaväkirykmnenttien toimintamallit eivät olleet juuri muuttuneet Ruotsin armeijan vastaavista ja soittajiksi pestattiin edellisen vuosisadan tapaan myös merkkisoittajia ja rumpaleita. Uusissa yksiköissä oli ainakin sotaharjoitusten yhteydessä myös pieniä soitto-osastoja, joissa pääsoittimina olivat klarinetit ja rummut. 

Loppukesästä vuonna 1819 Venäjän keisari Aleksanteri I saapui ensimmäiselle tervehdys- ja tarkastusmatkalleen Suomeen ja otti Parolassa vastaan suomalaisten rykmenttien paraatin. Muuten hyvin sujuneen näytöksessä huomio kiintyi pienten soittoyhtyeiden heikkoon äänenvoimaan ja venäläisen ohjelmiston puuttumiseen. Sen seurauksena soittokuntien kokoa päätettiin kasvattaa, hankkia uutta ohjelmistoa sekä palkata niihin kyvykkäitä soitonjohtajia. 

Soitilassoittokuntia oli aluksi kuusi ja ne oli sijoitettu Turkuun, Vaasaan, Hämeenlinnaan, Heinolaan, Kuopioon, Viipuriin ja Helsinkiin. Vuoden 1820 aikana jokaiseen pataljoonaan määrättiin 25 soittajaa sekä kapellimestarit. Lisäksi pataljoonaan asetettiin yhteensä kaksi huilistia ja kahdeksan trumpetistia, joilla oli sotilasjoukon merkinantajan tai marssittajan tehtävä. Soittokunnan musikanteista osa oli nuoria soitto-oppilaita, joita kasvattamalla pyrittiin omavaraisuuteen myös musiikin osalta.

Viihdettä ja myös ripaus taidemusiikkia

Autonomian ajan alun soittokuntien nuotit ovat ajan saatossa kadonneet kahta poikkeusta lukuunottamatta: Savon jääkärirykmentiltä on säilynyt vain ohjelmistoluettelo, mutta Heinolan pataljoonalta on jäljellä useita nuottikirjoja, jotka sisältävät monipuolisen kattauksen 1820-luvun sotilasmusiikkia. Heinolan soittokunnan stemmakirjat osoittavat sen olleen puupuhaltimista ja lyömäsoittimista koottu Ruotsin ajan janitsaariorkesteri: 
huilu I ja II, klarinetti/piccolo, klarinetti I ja II, fagotti I ja II, basettitorvi, Clarino, Käyrätorvi I ja II, postitorvi, trumpetti I ja II, pasuuna, serpentti ja sotilasrumpu. 

Heinolan kirjojen ohjelmisto koostuu konsertti- ja viihdemusiikista sekä tanssi- ja marssimusiikista. Konserttiosassa on ajan populäärimusiikkia, alkusoittoja, sinfonioiden osia ja oopperasävelmiä. Teokset olivat nuoittikirjojen valmistumisaikaan varsin tuoreita: Heinolassa ovat esimerkiksi soineet Mozartin Taikahuilun, Figaron häiden ja Weberin Taika-ampujan ooppera-alkusoitot.

Tanssimusiikkia nuottikirjoissa edustavat poloneesit, masurkat, menuetit ja muut pienteokset. Marsseja on verrattain paljon ja niiden joukossa myös venäläisenä musiikkina böömiläislähtöisen ’ruhtinaskunnan säveltäjän’ Anton Doerfeldin teoksia. Laaja ohjelmisto olikin tarpeen, sillä soittokunnilla oli paljon esiintymisiä. He muun muassa soittivat päivittäin upseeriston aterioilla. 

Nuottikirjojen orkesterointi vastaa ranskalaista käytäntöä: klarinetit, käyrätorvet ja fagotit muodostavat kuusimiehisen perusrungon, jota voidaan myös laajentaa suuremmaksi kokoonpanoksi. Se on taannut mahdollisuuden esittää musiikkia joustavasti eri kokoisina versioina erilaisiin tarpeisiin – kamarimusiikista paraateihin.

Kaartista tulee maan johtava soittokunta

Vuonna 1830 oman ’suomalaisen’ armeijan ylläpito katsottiin tarpeettomaksi ja jäljelle jätettiin vain kaksi yksikköä soittokuntineen. Molemmat sijaitsivat Suuriruhtinaskunnan uudessa pääkaupungissa Helsingissä, minne myös yliopisto oli muuttanut Turun palon jälkeen vuonna 1827. Viaporin linnoituksen merkitys oli edelleen suuri ja sinne oli vuosina 1830-1832 sijoitettu Suomen Meriekipaasi ennen sen siirtoa Katajanokan Merikasarmiin. Mantereelle olivat puolestaan juuri valmistuneet kasarmit Suomen tarkk’ampujapataljoonelle, jota alettiin kutsua Suomen kaartiksi. 

Soittokunnat osallistuivat kesäisin myös sotaharjoituksiin Krasnoje Selon leirillä, missä etenkin Kaartin soittokunta kutsuttiin usein esiintymään keisarilliselle seurueelle. Vuonna 1837 soittokunnan vääpeli Erik Eriksson oli sovittanut tällaista tilaisuutta varten saksalaisesta kansansävelmästä marssin, joka oli ihastuttanut seuruetta suuresti. Sen johdosta hän  vastaanotti seuraavana vuonna keisarilta kultakellon ja teos liitettiin Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III määräyksestä ’Die preußische Armeemarschsammlung’ -nuottikirjaan, jossa se tunnetaan nimellä ’Marsch aus Petersburg’. Sävellys on edelleen paraatikäytössä ympäri maailmaa, meillä se tunnetaan Suomi-marssina. 
   
Kapellimestarit ja monet sotilassoittajat osallistuivat näkyvästi kaupunkiensa musiikkielämään, millä oli suuri merkitys suomalaisen orkesterimusiikin kehitykselle. Siksi niitä kohdanneet lakkautukset olivat musertavia varuskuntakaupunkien musiikkikulttuurille etenkin vuosina 1830-1854 ja 1868-1881, jolloin suomalaisia sotilasjoukkoja soittokuntineen ei toiminut Helsingin ulkopuolella. Maahan oli sijoitettu toki venäläisiä ’suomenmaalaisia’ soittokuntia, mutta niiden kontaktipinta sijoituspaikkojensa musiikkielämään oli vähäinen.

Kaartin soittokunnan toiminta jatkui ainoana yhtäjaksoisesti vuoteen 1906. Orkesterin soittajat olivat muutenkin keskeisessä asemassa Helsingin musiikkielämässä. Kaartin ensimmäisen kapellimestari Joseph Twarjanskin ja yliopiston musiikinopettajan ja kaupungin musiikkielämän moottorin Fredrik Paciuksen yhteistyö oli tuottoisaa. Vuonna 1847 orkesterit osallistuivat Maamme-laulun ensi esitykseen sekä vuonna 1852 Paciuksen säveltämän ensimmäisen suomalaisen oopperan ’Kaarle-kuninkaan metsästys’ kantaesitykseen, jossa käytännössä koko puhaltajisto muodostui sotilassoittajista.

Torvisoittokuntien aika alkaa

Soitinrakennuksen teollistuminen ja erityisesti vaskisoittimien venttiilikoneiston nopea kehittyminen vaikutti 1800-luvulla mullistavasti koko länsimaiseen orkesterimusiikkin. Aiemmin vaskisoitimilla saattoi tuottaa vain muutamia luonnonääniä. Nyt niillä kyettiin soittamaan koko sävelskaala. Erilaisia ja -kokoisia soittimia kokeiltiin ja kehitettiin valtavia määriä.

Käytännössä kaikissa sotilasssoittokunnissa sekä Euroopassa että USA:ssa siirryttiin viimeistään 1850-luvulla vaskikokoonpanoihin, joiden voimakas ääni avasi musiikin esittämiselle uusia mahdollisuuksia. Jyhkeän brassaava sointiväri sopi mainiosti sotilasparaateihin ja soittokuntia varten alettiin rakentaa myös ulkoilmalavoja. Kuultinpa vaskisoittoa vuosisadan lopulla vesilläkin, kun keisarillinen laiva hinasi perässään toista alusta, johon oli sijoitettu soittokunta.

1800-luvun puoliväli oli kansallisen heräämisen aikaa kaikkialla Euroopassa – myös Suomessa. Suomessa lisäpiirteenä alettiin tuntea vastuuta ilman yhteiskunnan tukea jääneistä Suomen sodan suomalaisveteraaneista, jotka olivat taistelleet Ruotsin armeijassa. 

Puolustusvoimien kunniamarssi Porilaisten marssi syntyi tähän ilmapiiriin. Aiemmin useilla eri nimillä tunnettu marssi sai nykyisen nimensä näytelmän ’Ur livet strid’ (suomeksi ’Elon taistosta’) kohtauksesta, jossa kuvataan von Döbelniä porilaisten univormussa. Marssi sai uutta nostetta vuosikymmen myöhemmin, kun teatterikapellimestari Filip von Schantz liitti siihen tykinlaukauksia kuvaavia rummunlyöntejä. Schantz vei marssin kuitenkin mukanaan Ruotsiin, missä se sai suurta suosiota. Ja kun eräs ruotsalainen soittokunta esitti sen 1880-luvun alussa Turussa, suosio oli niin valtaisa, että teos vakiintui suomalaisten sotilassoittokuntien vakio-ohjelmistoon.  

Myös ’Suomalaisen ratsuväen marssi’ tuli samoihin aikoihin päivänvaloon. Se julkaistiin vuonna 1867 kokoelmassa ’Suomalaisia kansanlauluja ja melodioita’, mutta varsinaiseen suosioon se nousi Ernst Floesselin sovitettua sen marssiksi vuonna 1871 ja Topeliuksen kirjoitettua siihen 30-vuotisen sodan hakkapeliittoihin viittaavat sanat. Tällöin siihen myös liitettiin trio-osaksi merimieslaulu ’. Vaikka marssi ei voi tyylillisesti olla peräisin 1600-luvulta, se levisi 30-vuotisen sotaan liitettynä kaikkialle maailmaan ja se on ollut kunniamarssina myös Ruotsissa ja Saksassa. Suomessa se on Pääesikunnan ja ratsuväkijoukkojen kunniamarssi.

Vanhan väen soittokunnat ja torviseitsikko

Osana venäläistä armeijauudistusta myös Suomeen astui 24.11.1880 voimaan asevelvollisuuslaki. Keisarillinen julistus oli yksityiskohtainen ja siinä määrilteltiin tarkoin myös soittajien kokoonpanot. Päivä on nykyisten sotilasssoittokuntien perinnepäivä. Vuoteen 1890 mennessä näitä soittokuntia oli perustettu yhdeksän. Ne muodostettiin signalistien virkoja ja soittorahastoja hyväksi käyttäen. Vain erityisasemassa olleessa Kaartin soittokunnassa oli varattu määrärahat soittajille. Sen soittokuntaan kuului 47 soittajaa sekä 16 signalistia. Yhteismäärällisesti soittajia oli 261. 

Kaartin soittokunnan päällikkö Adolf Leander loi yhdessä vääpeli Antti Ahosen kanssa suuren kokoonpanon rinnalle ketterän vaskiseitsikko-yhtyemuodon. Siihen kuului yksi es-kornetti, kaksi b-kornettia, altto-, tenori- ja baritonitorvi, sekä tuuba ja toisinaan muutama lyömäsoitin. Kokoonpano soveltui sekä sisä- että ulkotiloihin ja sillä kyettiin esiintymään niin häissä, iltamissa kuin hautajaisissa. 

Seitsikosta tuli erittäin suosittu yhtyemuoto ja niitä syntyi satoja ympäri maata. Niille laadittiin vuosikymmenien ajan runsaasti sovituksia sekä tanssi- että konserttimusiikista. Jean Sibeliuskin on monen muun nimisäveltäjän ohella säveltänyt seitsikolle pienimuotoisia teoksia. 

1800-luvun lopun soittokuntien ohjelmisto jatkoi 1700-luvun perinteitä. Viihteellisten ja kansanomaisten teosten määrä kuitenkin kasvoi ja marssimusiikki kehittyi mahtipontisempaan suuntaan.

Samalla toteutettiin myös yhä näyttävimpiä jättikonsertteja. Esimerkiksi vuonna 1891 Helsingin Palokunnan talossa pidettyyn sotaveteraanien hyväntekeväisyyskonserttiin koottiin peräti 250-miehinen orkesteri esittämään päänumeronaan Pjotr Tsaikovskin ’1812-alkusoittoa’, jossa käytettiin efekteinä muun muassa ratakiskoja. 

Sen lisäksi, että hän johti useita sotilassoittokuntia samanaikaisesti, Adolf Leanderin musiikillinen merkitys oli muutenkin poikkeuksellisen suuri. Hän sovitti satoja teoksia, laati alan ensimmäisen suomalaisen oppikirjan ’Skola för Hornmusik’ja toimi Helsingin musiikkiopiston eli nykyisen Sibelius-Akatemian edeltäjän ensimmäisenä vaskiopettajana.

Sotilassoitto katkeaa 1906

Vuosisadan vaihtuessa maan venäläistämistoimenpiteet johtivat ’suomalaisten’ yksiköiden lakkauttamiseen vuonna 1902. Vain Kaarti sai jatkaa hetken, mutta sekin sulki ovensa kevällä 1906. Orkesterin toiminta kuitenkin sai jatkoa erikoisella tavalla: soittokunnan päällikkö Alexei Apostol oli solidaarisuusyistä eronnut tehtävistään jo vuonna1901 ja oli perustanut Helsingin Torvisoittokunnan, johon kiinnittyivät saman tien maan parhaat vaskisoittajat niin Kaartista kuin muistakin soittokunnista. 

Apostol oli monialainen muusikko. Hän oli saapunut Kaartin mukana orpopoikana Turkin sodasta vuonna 1878 ja edennyt soitto-oppilaasta kapellimestariksi. Hän saavutti luotetun aseman myös varuskunnan ulkopuolella, missä hän opetti, toimi festivaalien tuomarina sekä johtajana, ja omisti oman soitinkaupan. Hän oli useita vuosia Helsingin kaupunginorkesterin itendennti ja myös johti tuon orkesterin niin sanottuja   ’kansantajuisia’ konsertteja. Apostol myös levytti ahkerasti. Vuosien 1904–1912 aikana syntyi peräti 135 äänitettä, jotka ovat myös maamme ensimmäiset orkesteriäänilevyt.

1900-luvun alussa suuri osa armeijan soittajista jäi vaille työtä tai oppilaspaikkaa. Muutama soittaja rekrytoitui maassa palvelleisiin venäläissoittokuntiin ja eteni siellä Johan Wilgrenin ja Emil Hällströmin tavoin jopa kapellimestareiksi. Jälkimmäinen sävelsi jopa joukko-osastonsa kunniamarssin. Myös tehtaiden piirissä toimivat seitsikot saattoivat tarjota soittajan tai soitonjohtajan tehtäviä. Alalla vallinneen kilpailun vuoksi ’vanhan väen’ soittajat olivat kysyttyjä näihin tehtäviin, mutta monen kohdalla työn epävakaus ajoi muihin töihin soiton jäädessä lähinnä harrastukseksi. 
 

´